Elämän käännekohtia

.

Siitä ei ole kuin kolme viikkoa kun eräs tuttuni kuoli auto-onnettomuudessa.
Tänään, noin puoli kolme sain puhelinsoiton että Joonaksen kärsimys on loppunut.
Syöpä vei veiton.

Muistan kun kuukaisi sitten juttelin Joonaksen kanssa kuinka hänen tautinsa on menossa parempaan päin, lääkärit olivat luvanneet että vuoden päästä Joonas on taas terve.
Yksi ystävä vähempi maailmassa, yksi enkeli lisää taivaassa.
Tätä on niin helvetin vaikea kirjoittaa, kyynelet tulvivat silmistä, näkö hämärtyy.

7kk sitten Rebe jäi auton alle, jouluna Tiia lopetti elämänsä ja kolme viikkoa sitten Riikka kuoli auto-onnettomuudessa, ja nyt tämä.
En ole saannu nukuttua koko yönä, itkettää ja ahdistaa.
Miksi aina ne kaikkein elämänhaluisimmat viedään ensiksi?

Äiti heräsi käymään vessassa ja kurkkasi meidän huoneeseen, äiti kysyi oliko kaikki hyvin, itkua väännellen kerroin äidille tapahtuneen.

Hain kupin metsämarjateetä ja yritän miettiä asioita, ainakaan Joonas ei joudu kärsimään enään.
Tuntuu vaan niin pahalta edes ajatella että ei enään ikinä kuule hänestä mitään.

Päätä jomottaa sopivasti kaiken itkun takia.
Ajattelin jos lähtisin kipin kanssa pienelle kävelylle selvittämään ajatuksia.
Miten ihmeessä jaksan esittää tänään pirteää kunttarissa?
Entäs jos murrun junassa aamulla keskellä ruuhka-aikaa?
Tänään pitäisi helsinkiin vielä viedä jollekkin ihmiselle näppäimet ja puhelimet, olivat sopineet äidin kanssa että hän tarjoaa minulle safkat mäkkäristä, miten jaksan esittää iloista, pirteää?
Silmät turvonneet ja punaiset, nenä vuotaa, nikottelua.

Ohoi, mitähän seuraavaksi?


Kuva voitte arvata olostani tuhat ja yksi sanaa